Eletään jonkinsäistä heinäkuun päivää 2015. Vimma kirjoittaa urheilusaavutusten puutteesta on laantunut, mutta jouksu elää yhä elämänsä kultakautta. Skumppapojat jatkavat vielä vuoden pinnistelyään keskellä sykkeenostattavia urotekojaan juoksun ja crosfitin parissa, kunnes yllättäen toinen sankareistamme katoaa, jättäen skumppapoikien aktiivijäsenistön yksinenäiseksi. Tämä ei silti liekkiämme tapa, vaan urhoollinen tulenkantajamme, jatkaa pasianssiaan oppien paljon uusia hienoja kikkoja urheilun saralta, lähinnä jatkaa treenaamista ja kuvaa niitä instagram-tililleen yhä innovatiivisimmin menetelmin.
Siitä mikä joskus oli loisteliasta ja totta tulee näin hiljaista historiaa, historiasta legendaa ja legendasta myytti. Kunnes eräänä päivänä skumppapoikuudelle tapahtuu mitä odottamattomin asia. Ureheilua vältellyt sankarimme sovittaa lenkkikengät jalkaan huutaen eläkeläisten täyttämässä kerrostalossaan täysin palkein "tänne sitä kipua". Hän raahaa veltostuneen vartalonsa autolla lenkkipolulle havupuiden suojaan, ja koittaa miltä tuntuu liikkua niin, että askelluksen välissä ei kumpikaan jalka kosketa turvallista kamaraa. Heti ensimmäisestä askeleesta, hän tuntee olevansa elossa, vapaa ja lentävänsä.
Heti kolmannesta askeleesta hän tuntee tukehtuvansa ja putoavan. Lannistumaton sankarimme ei kuitankaan anna periksi. Hän suorittaa puolivillaisen lenkkinsä, ja vannoo toistavansa tämän pikimmiten. Näin tapahtuu. Hän suoriiutuu lenkkipolulle toisen, ja kolmannenkin kerran, vaikkakin havaitsee viimeisen kerran olevan palautumisen kannalta liian aikaista. Liekki on syttynyt ja se roihuaa! Kokonaisen kuukauden, jonka hän harkitsee taas uudestaan lenkille lähtöään, kunnes viimein hän päättää sitoa lenkkitossunsa tiukemmalle kuin koskaan, ja raahaa itsensä kuntopolulle. Hän juoksee kilometrin, ja toteaa "tulkoon kipua my ass" ja jatkaa kävellen. Tästäkin huolimatta hän pääsee kahden päivän päästä aamulenkille yllättyäkseen, ettei samanlaisia kipuja tällä kertaa tunnu. Varovainen läpsyttely alkaa muutaman minuutin kuluttua tuntua luonnolliselta tavalta liikkua, ja hän saa aikaiseksi lähes täysin kivuttoman juoksukokemuksen. Kivuttoman juoksun aikana. Hetken istuttuaan hän ymmärtää ehkä liioitelleensa matkan pituuden suhteen, sillä raajojen liitoskohdissa on ahavoitumaa, joka viestittää, että tänään ei sitten enää normaalisti liikutakaan.
Tähän olisi helppo päättää tarinamme. Skumppapoikamme vaipuu taas unohdukseen, eikä ihonpoltteesta kärsivä ystävämme enää koskaan laita jalkaansa mitään converse all stareja urheilullisempaa. Mutta ei. Silloin kun pieninkin hehku uudesta loistosta on kipinässä, apuun rientää somemaailmassa karaistunut tarinamme todellinen sankari. Hän ottaa ja pyytää skumppispartneriaan päivän harjoitukseensa, maili juoksua, mutta sadan metrin välein kaikkea ihanaa jumppaliikettä. Haluaisimme toki kertoa, että tämä sujui molemmilta kuin ennen vanhaan, mutta valitettavasti vain toinen suoritti homman loppuun asti, toisen todettua, ettei kiinnosta enää burpeet ja punnerruket.
Kaikesta vastoinkäymisestä huolimatta Skumppapojat ovat tehneet ensimmäisen yhteistreenin miesmuistiin, ja pyhä lupaus lähteä ensi vuonna HCR:iin on annettu. Tervetuloa seuraamaan Skumppapoikien uutta testamenttia!
